Kerron tässä artikkelissa hauen heittokalastuksesta Perämerellä pohjautuen omiin kokemuksiini. Aihe tuntuu helpolta ja vaikealta. Perämeren rannikolla Pietarsaaresta Tornioon on mittaa saman verran kuin etelärannikolla Turusta Kotkaan, mutta vapakalastuksesta ”pohjoisella” on kirjoitettu yleistasolla silti hyvin vähän, heittokalastuksesta vielä vähemmän ja kohdekalamme hauen heittokalastuksesta ei sitäkään. Kokonaisen merialueen jääminen mediassa liki paitsioon saattaakin jotakuta jopa ihmetyttää; hauen yleisyyden tietäen kun kalaa luulisi olevan meressä siellä Vaasan pohjoispuolellakin..? Ehkäpä aihetta on aikakin käsitellä jo jossain muodossa.

Onko ”pohjoisella” siis piilevää potentiaalia haastaa hauenkalastajan kultarannikko ”eteläinen”, vai puuttuuko Perämeri haukikartalta ehkä aiheestakin? Yritän nyt selvitellä asiaa omien   kalastuskokemusteni kautta. Olen keräillyt niitä Perämeren ”puolivälissä” Oulun paikkeilla vuosina 2010–15, mutta uskoisin kalastusmahdollisuuksien ja -haasteiden olevan pääpiirteissään   samoja kaikkialla Vaasan pohjoispuolella.

 

Jotta Perämeren piirteet tulisivat paremmin esille, teen tarvittaessa vertailua etelärannikkoon – jossa en ole vielä koskaan kalastanut. Rinnastan siis tylysti oman kalastushistoriani ja omat  käsitykseni etelärannikosta, eli näyttäisin vertaavan tuttua käytäntöä silkkaan teoriaan. Mutta koska vesillä kalastamiseen liittyvät valinnat tapahtuvat aina jonkinlaisten ajatuskuvioiden eli  teorioiden pohjalta, ja teoriaa voi tunnetusti opiskella ja soveltaa käytäntöön, ei lähtökohtani merialueiden vertaamiseenkaan liene aivan mahdoton? Hauenkalastusta vuosikausia aktiivisesti seuranneena arvelisin tuntevani eteläisen merialueen kalastusta jokseenkin niin hyvin, kuin etäopiskelun kautta suinkin voi. Voi myös olla, että pieni aluepoliittinen ristiriita  kokemuspohjassani tuo kerrontaani tietynlaisen pohjoisen äänen ja lisäväriä aihealueeseen ”hauenkalastus merellä”, joka käytännössä edelleen on alan medioissa lähinnä Saaristomeren ja Suomenlahden todellisuuden kuvausta. Etelän merikalastuksen periaatteista käsin voi kyllä päästä alkuun Perämerelläkin, kohdekalahan on sama, mutta pohjoisen merialueen todellisuus pistää kalastajan soveltamaan etelän oppeja melko rankallakin kädellä, jotta kalaa alkaa tulla.

 

– Okei, no miten se hauen kalastaminen Perämerellä sitten eroaa saman kalan kalastamisesta etelärannikolla, kysyy jo malttamaton lukija.

 

Siten, että ”Perämerellä kaikki on pienempää”.

 

Joskus viidettä kalavuotta pohjoisen aalloilla keikkuessani tuo slogan tuli mieleeni, ja siinä kiteytyy mielestäni aika paljon. Juuri ”pienimuotoisuus” on avainkäsite, jonka kautta ja lisäksi   etelärannikkoon peilaamalla koen mahdolliseksi kuvailla Perämeren hauenkalastusta heille, joiden kokemukset ovat juuri sieltä etelärannikolta. He ovat itse asiassa vahvasti tämän artikkelin kohderyhmääkin. Toivon mukaan tekstistä saaavat inspiraatiota myös ne pohjoisemman Suomen sisävesikalastajat, joita meren puolella kalastaminen saattaisi kiinnostaakin, mutta joilta auttavakin käsitys touhun luonteesta puuttuu. Ja vaikka aiheena on heittokalastus, vo artikkeli herättää ajatuksia muidenkin kalastustapojen harjoittajissa.

 

*Käsittelemme nyt kalastusalueita, kalapaikkojen luonnetta, tekniikkapuolta sekä haukikantoja omina lukuinaan.

 

1. Kalastusalueista

Vaikka Perämeri ei siis mitassaan etelärannikolle häviäkään, Suomen karttaa silmäilevä satunnainen hauenkalastaja äkkää kumminkin pian erään asian: Suomenlahden rantaviiva on piirretty  kuin  tärisevällä kädellä, Saaristomeren kohdalla kynä on suorastaan villiintynyt, mutta Vaasan pohjoispuolella on paikoin kaiveltu melkeinpä viivotinta esille. Satunnainen hauenkalastajamme masentuu: saaristohan puuttuu; etsi siinä sitten haukea avomereltä…

 

Pienimuotoisuuden teemamme näkyy kartalla siten, että pohjoisessa rannikkoa pitää katsoa lähempää, siis suuremmalla mittakaavalla. Jos etelässä kalavene voi päivän aikana liikkua   saaristossa kymmeniä kilometrejä useamman kunnan alueella, voi Perämerellä kalastusalue olla esimerkiksi yksi lahti, ja mikäli sen edustalla sattuu olemaan muutama saarenpläntti   puskurina avomerta vastaan, laajentavat ne mahdollisesti kalastusaluetta kesäksi. Muutamassa kohtaa Perämerta rannikko on kyllä rikki jopa saaristoksi asti (Raahe, Himanka, Kokkolan   seutu), mutta tällöinkin koko saaristo on kierrettävissä moottoriveneellä yhden päivän aikana. Yleisesti ottaen Perämerellä onkin ehkä kuvaavampaa puhua ”kalastusalueiden” sijaan   ”kalastuspaikoista”, sillä paikallisen hauen koko elinpiiri saattaa olla kalastajan näköpiirin kokoinen. Tämä tekee kalastuksesta periaatteessa niin simppeliä, että keväällä suunnataan  lahden perälle kuturantojen suuntaan, kesä pyöritään lahden suulla ja mahdollisesti edustalla, ja syksyllä käydään taas kalojen mukana peremmälle. Käytännössä kalastus voi olla alueen rajallisuudesta huolimatta joskus erittäin vaikeaa luonnonoloista johtuen, sillä kalapaikoilla avomeri usein näkyy ja toisinaan tuntuukin. Lahdista ulos mentäessä vedet muuttuvat karuiksi usein  samantien, ja mikäli tuuli on haukilahdelle tullessaan ottanut vauhtia Ruotsista saakka, käy mielekäs kalastus äkkiä mahdottomaksi. Joku 7–8 m/s merituuli alkaa olla jo vähän rajoilla, ja  ennusteen näyttäessä kympin tuulilukemia voi kalastaja skipata muutaman mieliharmin ja jäädä suosiolla kotisohvalle vaikkapa Facebookin haukiryhmää selailemaan. Matalalla rannikolla jo kohtalainen tuuli voi riittää tekemään aallokosta minitsunamien vyöryn, ja yhdessä muiden luonnonvoimien kanssa tuuli saattaa nostaa vedenkorkeutta varsinkin syksyllä metrin, joskus ylikin. Toisaalta rannikon avoimuus takaa sen, että vesi liikkuu ”aina” eikä ehdi lämmetä hellekaudellakaan hauelle tukalaksi, kunhan ei aivan lahdenperukoita nuohota. Avomeren reunoilla jo leppoisa 3–5 m/s tuuli riittää kalatuuleksi, ja heinä-elokuussa voi kalastella äkäisiä haukia jopa shortseissa aivan upeilla ulkokivikoilla, useimmiten ilman että toisia heittokalastajia näkyy koko päivänä.

 

2. Kalapaikoista

Pohjoisessa meri on jäässä leudompinakin talvina puolisen vuotta, haukipaikat umpeutuvat ja aukenevat jokseenkin samaa tahtia alueen järvien kanssa, ja jäät ovat rannikolla paksuja. Avoimella merialueella jäät myös liikkuvat paljon talven kuluessa, ja talvimyrskyissä matalille rannoille pusertuessaan jäämassat siirtelevät kiviä ja höyläävät pehmeää pohja-ainesta sieltä, missä sitä sattuu olemaan. Reheviä lahdenperiä lukuunottamatta Perämerellä ei vesikasvillisuutta juuri ole; rakkolevä loppuu Pohjanlahdella jo Merenkurkkuun ja paikoin sankatkin kaislikot kasvavat ”pohjoisella” kuivan maan puolella, kuin kiusallaan harvemmin yli vesirajan, ollen kalastusmielessä poissa pelistä. Jäljelle jää vain ahvenvita, joka sekin kykenee  kasvamaan vain pehmeillä  pohjilla, joten niiltä jään höyläämiltä paikoilta vita puuttuu yleensä kokonaan. Tarjolla onkin usein vain kiveä eri karkeusasteissaan.

 

Muualta tuleva satunnainen hauenkalastaja on Perämerelle päästyään ymmällään. Mikään näkyvä kohde ei vastaa omaa käsitystä haukipaikasta, joten kalastaja hortoilee veneellään sinne tänne kaikuluotainta tiiraillen. Lähestyessään kauempaa lupaavanoloisia kaislarantoja hän joutuu kerta toisensa jälkeen kääntymään takaisin jo hyvissä ajoin, kun vettä alkaa olla vain metri-puolitoista ja hiekkapohja näkyy laidan yli kurkkaamalla. Missä syvyyttä onkin parisen metriä veneväylän ulkopuolella, on ympäristö niin julmetun kivistä, ettei uskallus riitä menemään sekaan. Ulompana ajellessa kaiku piirtää tasaisen tylsää muutaman metrin syvyyttä kaikkialla, mutta muutaman kerran kalastajan sydän pomppaa kurkkuun, kun keskellä ei-mitään kaiku hälyttää ja kivipohja näkyy aivan veneen lähellä.

 

Kesäinen tuuli puhaltelee avomereltä, lokit kirkuvat eikä muita veneitä näy missään. Hauenkalastajamme jurnuttelee lähimmän saaren edustalle, kaivelee esiin varalta mukana  kulkevan pienen  vieherasian ja alka heitellä haspelilla lippaa muutaman ahvenen toivossa. Lipukka lentää kohti rantakiviä kahluusyvyiseen veteen, kalastaja kelailee vapa ylhäällä välttyäkseen pohjatärpiltä –  samassa tuntuu vavassa riuhtaisu ja siima katkeaa. Kalastaja on tavoittanut ensimmäisen Perämeren haukensa paikalta, jollaisia hän on nähnyt päivän mittaan paljonkin, mutta jotka hän on kiertänyt kaukaa moottoriaan varjellakseen…

 

Edellinen kuvaus oli sepitettä, mutta ainoastaan tapahtumien osalta. Kalapaikkojen suhteen todellisuus Perämeren haukivesillä on varsin kivinen kesäkaudella ja itse asiassa suurimman osan avovesikautta, ainakin jossain määrin. Ensi kertaa paikan päällä voi kokeneemmallekin kalastajalle olla hämmentävää se, kuinka vähässä vedessä koko kalapäivä pyöritään. Jos etelärannikolla tavallinen kalastussyvyys on pari metriä, Perämerellä hauen tavoittaa noin metristä suurimman osan kautta, ja ulkopaikoilla kala on usein tätäkin matalammassa. Tilanne heittopaikalla on usein se, että veneen alla on vettä esim. 1–1,5 metriä, ja heitot lähtevät kohti rantaa. ”Syvänä” voi vastaavasti pitää jo parin-kolmen metrin vettä, olipa tuo samalla kalan oleskelusyvyyttä tai ei. Aika usein ei ole. Kalastussyvyyskin on ”pohjoisella” keskimäärin pienempää. Tässä suhteessa kokemukseni muistuttavat paljonkin Arton Kojon haukikirjassaan (Hauki – kalastajan käsikirja, Readme.fi 2014) kuvailemaa kalastusta etelärannikolla kaukana ulkosaaristossa. Perämeren haukivesillä, pienen mittakaavan alueella ollaan vain auttamatta ”ulkona” joskus jo lahden suulla.

 

Mistä tämä pohjoisen hauen matalahakuisuus sitten johtuu? Aivan samoista perussyistä kuin muuallakin, eli suojan ja ravinnon tarpeesta. Jos vesikasvillisuutta ei ole, kala hakee avoimilla paikoilla suojaa sieltä, mistä sitä löytää, eli kivikoilta – ja isoja kiviä on rantavesissä. Ällistyttävää on mielestäni se, että vaikka joillakin (pohjoisen mittapuulla) rehevillä alueilla ahvenvitaa voi olla jopa saarten edustoilla pariin metriin saakka, hauet valitsevat silti rantakivikon siinä rehujen vieressä. En keksi tällekään muuta selitystä kuin suojan ja ravinnon, sillä hauen tärkein kesäravinto ahven viihtyy sekin kivikoilla. Kivikko ei ehkä itsessään ole elinalustana unelmien täyttymys, mutta se voi olla silti paras mahdollinen paikka, jos jo parissa metrissä on tarjolla ehkä vain kaljua hiekkapohjaa ja vellovaa vettä. Ehkäpä ne ulkopaikkojen harvat vitaikotkin jäävät jo liiaksi aallokon armoille?

 

Kuten rehevillä kalavesillä kaikki vesikasvustot eivät ole haukipaikkoina samanarvoisia, eivät Perämerellä kaikki kivikotkaan houkuta haukea yhtä paljon. Jos vaikkapa lahdella edustoineen ei ole vettä missään yli kolmea metriä, on silti toiveissa löytää kivimuodostelmia kohdista, joissa tuo paikallisesti syvempi vesi tulee lähelle, mikä parantaa mahdollisuuksia myös isomman hauen tavoittamiseen. Hyvä tapa on tutkia uusia ja tarvittaessa tutumpiakin alueita ilmakuvista, joista saa vahvistusta syvyyskartan kertomalle. Ilmakuvassa vaaleana häämöttävät kohdat merkitsevät kahluusyvyistä hiekkapohjaa, joka sellaisenaan ja varsinkin kauaksi rannasta ulottuessaan on kalapaikkana jokseenkin arvotonta. Sen sijaan jos vesi jatkuu tummana rannan tai saaren kupeelle saakka ja merikartan perusteella tumman alueen laitamilla on kivikkoakin, paikan kiinnostavuus nousee heti toiselle tasolle. Vaikka kivikkoa ei olisi merkittykään olevaksi, ovat Perämerellä vähänkin ulommat rannat kivisiä niin hyvällä todennäköisyydellä, että kaikenlaiset ”tumman veden rannat” kannattaa ainakin käydä paikan päällä tarkistamassa. Metrin syvyys voi jo riittää kalalle. Irti rannasta olevat karikot ovat Perämerelläkin lähtökohtaisesti aina tarkistettavia kohteita. Hyvä haukikivikko on riittävän laaja, isokivinen ja reunoiltaan melko loivasti syvälle viettävä, jotta pohjan kitka ehtii  jarruttaa aaltoja hieman ennen ensimmäisiä haukien suojakiviä. Ihannetapauksessa isohkoja kiviä on myös pinnan alla metrin-parin syvyydelle saakka, mutta välttämätöntä tämä ei ole kalantulon kannalta. Muuan eteläsuomalainen tuttavani totesi Perämeren kesäisten haukipaikkojeni näyttävän sellaisilta, joilta etelärannikolla tulee syksyllä taimenta. Ehkäpä hyvä meritaimenen kalastaja olisi Perämerellä myös kohtalainen hauen kalastaja..?

 

Kokemus opettaa oman kalastusalueen rajat sen suhteen, miten ulkoa kannattaa kesällä vielä haukia haeskella. Perämerellä puheet sisä-, väli- ja ulkosaaristosta ovat pikkuisen huvittaviakin, kun kala tosiaan alkaa olla ”ulkona” jo kotilahtensa suulla, mutta sama periaate toimii kuin etelärannikolla: keväällä ja syksyllä hauen tavoittaa merellä sisempää kuin kesällä. Omaa liikkumista pitää vain ”pohjoisella” skaalata paljon pienemmäksi.

 

Kesää ja pitkän ”kivikauden” alkua edeltävä varhainen kevätsesonki tuppaa jäämään Perämerellä tyngäksi, koska hauen kutualueet saattavat olla pilkkijän kantavassa jäässä vapulle saakka. Varsinkin pakkastalven (normaalitalven) jälkeen Perämeren hauki toimii paljolti järvihauen tavoin, eli kutee pian kun paikat aukenevat toukokuun alussa. Jos kalastaja kumminkin löytää alueen, joka aukeaa virtaavan salmen tms. ansiosta ympäristöään aiemmin, voi tällaisilla alueilla ehtiä kalastamaan haukea vapavehkeillä muutaman viikon ajan ennen kutua. Parina  keväänä ehdin itse korkkaamaan merikauden huhtikuun puolella, jolloin haukia löytyi heti ensimmäisiltä avovesiltä ihan samoilla opeilla kuin etelärannikoltakin, ja kalantulossa parhaat kevätpäivät  olivat aivan yhtä hyviä kuin hyvät kalapäivät Perämerellä ylipäätään voivat olla. Suojaisia ruovikkolahtia on ”pohjoisella” etelää harvemmassa, joten kalastaja voi olettaa hauen kutua tapahtuvan jokseenkin jokaisessa suojaiseksi jäävässä lahdukassa, mikä auttaa löytämään kalapaikkoja myös kartalta. Jos kutupaikkoja on alueellisesti vain jokusia, keräävät ne haukia paikalle usein runsaastikin. Pohjoisessa hauen ja muidenkin kalojen lisääntymiselle tärkeitä ovat rannikon matalat lammet ja järvet, joista on yhteys mereen. Moni Perämeren kevätlahti onkin juuri tällaisen nousupuron tai pikkujoen suulla, joka on ympäröivää merialuetta rehevämpi ja aukeaakin hieman aiemmin keväällä. Kutua edeltävä hauenkalastus tapahtuu näissä paikoissa saumattomasti koko systeemissä, meren ja joen puolella, riippuen siitä missä päin kalaa milloinkin on.

 

Hauki kutee Perämerellä toukokuun aikana. Kalojen pääjoukon kutiessa on kalastuksessa hieman hankalampi vaihe, kunnes kuun lopulla kalastaja voi jo ruveta testailemaan kalatilanteen kehittymistä lähimmillä kivikoilla. Käytännössä kivikoiden alkaessa ”toimia” alkukesästä vedenlämmöt ovat +10°C:n tienoilla, ja kalantulo paranee sitä mukaa kun kalojen enemmistö saa lisääntymisvelvollisuutensa hoidetuksi. Heinäkuun puoliväliin mennessä hauenkalastajan toiminta-alue merellä on laajimmillaan ja karuimmatkin ulkopaikat ovat ”käytössä”. Tässä vaiheessa kala on ehtinyt ylittämään jo liki kymmenen metrin syvyisiä kohtia, jos tämä on edellytyksenä jollekin mieluisalle karikolle pääsemiseksi. Kivikoiden ja muidenkin kalastuskohteiden arvo määräytyy ”pohjoisellakin” aina suhteessa sijaintiin, eli ihan avomeren laidalla olevat kivikot ovat kalapaikkoja ehkä vain heinä-elokuulla, kun hauet hakevat vilpoisampia olosuhteita. Oulun seudulla, jossa rannikko on hyvin avointa, kaukaisimmat keskikesän haukipaikkani olivat kalan syntymälahden suulta pari-kolme kilometriä ulospäin sijaitsevia saaria tai selkäkarikoita, joille hauet ehtivät kesäkuun lopulla–heinäkuun alussa, alkukesän säistä ja alueen syvyyssuhteista riippuen. Ensimmäisenä hauet tuntuivat painelevan niihin saariin, joihin parimetrinen matala pohjanmuoto johti ”siltana” liki perille saakka. Toisella alueella kala saattoi sen sijaan ohittaa kutupaikkaa lähimmän saaren ja toisenkin päästäkseen kolmanteen, haluamaansa paikkaan, eli Perämeren vähistä saaristakaan kaikki eivät ole haukisaaria. Joku kartalla lupaavan ja luonnossa jopa herkullisen näköinen kohde saattoi osoittautua täysin kalattomaksi kerta toisensa jälkeen kelistä riippumatta, jolloin itse päättelin syyn olevan jälleen suojattomuudessa, eli seutu oli liian karua pitääkseen pikkukalaa paikalla kuin ehkä kuumana kesänä. Sateisena kesänä kaikuluotain ei näytä +20°C:n lukemia lahdenperien ulkopuolella kenties missään vaiheessa, jolloin kalaakin tulee hyvin keskimäärin sisempää. Kala ei turhia vaeltele, jos mukavat olot löytyvät läheltäkin. Parhailla sisäkivikoilla hauki pysyy läpi kesän lokakuulle saakka vaihtaen vain hieman asemiaan tuulten ja vedenkorkeuden vaihdellessa.

 

 

Syksy alkaa ”pohjoisella” vuosittain jokseenkin samoihin aikoihin, syyskuun kolmannen viikon paikkeilla, vaikkaa kuun alkupuolella kelit olisivat vielä liki kesäisiä. Hauet jättävät avomeren   reunapaikkansa jo hieman aiemmin, mutta sisemmillä kivikoilla kalantulo jatkuu keskimäärin hyvänä jonnekin +6–7°C:n vedenlämpöihin saakka. Pian kylmenevä vesi alkaa tehdä elämän  tuulisilla kivikoilla jo turhan kuluttavaksi sekä hauille että ahvenille, jolloin molemmat lähtevät hakemaan suojaa muualta. Yksittäisen pikkuhauen voi löytää kivikoilta vielä +4–5°C:n vedellä,  mutta enemmistö kaloista on silloin jo auttamatta muualla. Ei välttämättä kaukana, mutta eri paikkatyypissä.

 

Lokakuu on ollut Perämerellä itselläni vuosittain viimeinen avovesikuukausi niillä alueilla, joilla olen sattunut kalastamaan. Heittokalastus ei ole loppunut meren jäätymiseen, vaikka ensimmäisiä pakkasöitä kuun loppupuoliskolla onkin ollut, vaan vesikasvien katoamiseen. Merialueen karuus alkaa tuntua nopeasti siinä vaiheessa syksyä, kun sisimmätkin kivikot ovat tyhjiä, koska hauki ei loppusyksystä viihdy myöskään muilla paljailla pohjilla, vaikka keväällä kutupaikoilla näin tekikin. Lokakuussa paikallistuntemus ratkaiseekin pelin, sillä alkusyksyllä bongatuista ja kalastusta haitanneista ahvenvidoista tulee nyt kalantulon edellytys. Selkävesien reunoilla suoraan tuuleen jäävät ”puskat” voi sulkea pois liian suojattomina, joten mahdollisia haukipaikkoja haetaan nyt paljolti samoilta suunnilta, missä kala kuti keväällä. Jos jokin poukama on kasvanut kesällä liki tukkoon, voi rehujen lakastuminen lokakuulla aukoa paikkoja kalastuskuntoon, ja tällaisessa harvinaisessa suojapaikassa voi nyt olla haukea todella paljon jäätymiseen saakka. Avovesiajan kalkkiviivoilla luonto voi tosin lopettaa kalastuskauden mielivaltaisesti aiemminkin, kuten allekirjoittaneelle kävi syksyllä 2015. Tuolloin lokakuun alkuun osunut myrsky ja meriveden nousu putsasivat eräästä hyväksi tietämästäni loppukauden lahdesta vesikasvit kerralla, eivätkä hauet pysyneet paljaalla muta- ja hiekkapohjalla enää veden jäähdyttyä alle +5°C:n. Tyhjiä paikkoja hakattuani löysin vielä muutaman kalan toisaalta, parin metrin vedestä viimeisten lahoavien vitojen luota, kunnes totesin kalojen painuneen talvehtimispaikoilleen ”jonnekin syvälle” ja pistin vavat nippuun kevääseen asti. Kuulin myöhemmin kalantulon jatkuneen naapurikunnan puolella matalassa paikoilla, joissa vesikasvia edelleen sattui olemaan, joten liikkuva heittokalastaja voisi halutessaan ehkä jatkaa Perämerelläkin kauttaan aidosti avoveden loppuun saakka. Kyse on tällöinkin siis suojaisten uposkasvien löytämisestä, sillä kuten luvun alussa oli jo puhetta, kaislikot ja rakkolevä eivät ole ”pohjoisella” kuvioissa. Vaihtamalla vetouisteluun mahdollisuudet tavoittaa haukia syviltä talvehtimispaikoilta olisivat kenties olemassa karummillakin vesillä.

 

3. Kalastamisesta

Perämerellä rantojen mataluudesta johtuen mielekäs hauenkalastus ilman venettä onnistuu lähinnä avovesikauden päissä, jolloin hauet siis ovat kaikkein suojaisimmissa sisäpaikoissa. Muina aikoina kalat ovat ulkompana, jolloin niiden tavoittaminen onnistuu vain menemällä perässä. Kovin kauaksi ei kumminkaan välttämättä ole tarvetta mennä, vaan avomerta vasten  olevan lahden keskiosissa ja suulla vesi saattaa jo pysyä riittävän liikkuvana ja viileänä pitääkseen kaloja sopivilla paikolla kutuajan jälkeenkin. Lahtivesissä kalastavalle riittää työkaluksi isohko soutuvene, kunhan jättää kovemmat tuulikelit väliin. Omassa kalastuksessani soutuvene tuntui itse asiassa niin oivalliselta ratkaisulta, että kartoittaessani venevaihtoehtoja päädyin aina lopulta jo  olemassaolevaan veneeseeni, joka palveli merikäytössä kaikki viisi vuottaan moitteetta. Pikkumoottorilla pystyin kalastamaan ongelmitta myös uloimmat kesäpaikat parin kilometrin päässä mantereelta niinä heikkotuulisina päivinä, kun vesi ulompana liikkui sopivasti kalojenkin mielestä.

 

Soutuvene saattaa kuulostaa turhan vaatimattomalta ja jopa vaaralliselta meriveneeksi, mutta paikan päällä soutuveneen edut tulevat nopeasti ilmi, kun jo pelkkä haukipaikoille pääseminen voi isommalla veneellä jäädä haaveeksi. Merialueen mataluus voi tosiaan tulla yllätyksenä. Kalapaikoille mentäessä pakollinen veneväyliltä poikkeaminen on ilman merikarttaa ja  kaikuluotainta jotain, mitä en suosittele tekemään ilman paikat takuulla tuntevaa opasta. Itselläni oli jonkinmoisena nyrkkisääntönä tutuilla vesillä se, että väylien ulkopuolella saattoi ajella melko vapain mielin, kunhan piti kaikuluotaimessa vähintään 1,5 metriä vettä veneen alla. Tuota matalammassa liikuin koneella lähinnä alku- ja loppukauden sisäpaikoilla, joissa pohjat olivat enimmäkseen pehmeitä ja kivettömiä. Kivikkokalastuksessa kalapaikoille pystyy harvoin ajamaan moottorilla perille saakka, joten tehokas kalastaminen edellyttää ”perämerikelpoiselta” veneeltä enemmän soutu- kuin moottoriveneen ominaisuuksia. On eduksi, jos veneen vakaus tulee leveyden sijaan pituudesta ja pohjan muotoilusta, jotta vene on  aallokossa silti kevyt soudettava. Soutuveneen saa pyöräytettyä airoilla ympäri liki paikoillaan, jolloin sopivan ankkurointikohdan hakeminen onnistuu karikon laidalta kerralla.

 

Edellisestä voinee jo päätellä, että heittokalastus tapahtuu Perämerellä poikkeuksetta ankkuroidusta veneestä. Rekaamista ei kannata edes harkita, jos turvallisuus kiinnostaa, eikä ajelehtimalla tulisi kalaakaan. Pienimuotoisuus on arkea kalapaikoillakin ympäri kauden. Varsinkin lahtien ulkopuolella kalapaikka on todellakin vain paikka, yhdellä tai parilla ankkuroinnilla hallittava kohta, jossa haukia jostain syystä on. Ankkurista kalastaminen on perusteltua siksikin, että yleisesti karuilla vesillä haukia saattaa olla sopivilla paikoilla paljon. Yksiltä sijoilta voi hyvällä paikalla  saada kymmenkunta haukea, ja yhdeksi paikaksi laskettavalta kivikkoalueelta 15–20 haukea on kesäisellä iltareissulla vielä yleinen saalis. Kivikon koko on usein suhteessa kalojen määrään, ja paikan ollessa saaren rantakaistaletta kaloja tulee määrätyistä kohdista paremmin kuin muualta. Ottialueet pysyvät sinänsä samoina jopa vuodesta toiseen, mutta tarkemmat  ottikohdat määräytyvät täysin olosuhteista käsin. Avoimilla paikoilla kala on jatkuvasti alttiina tuulille, ja vedenkorkeuden muuttuessa helposti kymmeniä senttejä vuorokaudessa on selvää, että kala liikkuu ja hakee sopivaa tuulikohtaa alati. Hyvällä karikolla hauki voi kovalla tuulella peruuttaa sisemmäksi kivien suojaan ja miedommalla kelillä tulla reunoille tuulta vasten ahvenia kyttäämään. Kalapaikalla onkin ensimmäisenä selviteltävä kalojen suhde päivän tuuleen, ja mikäli hauet ovatkin joskus keskellä kivipeltoa puolen metrin vedessä, ainoastaan pienellä veneellä pääsee toimittamaan vieheen perille saakka. Karikolla kala harvemmin seurailee viehettä pitkiä matkoja, vaan ampuu kiinni yleensä heti kelauksen alkumatkasta, jos tarjous on kohdallaan. Heittotarkkuus palkitaan, ja palkinnoille pääsee mikäli vene ei liiku.

 

Kevään ja syksyn sisäpaikoilla kalastus on astetta leppoisampaa tuulten osalta, mutta matalassa ollaan edelleen ja ottipaikat ovat tavallisesti yhden venekunnan kokoisia kerrallaan. Jos keväisiä kutupuroja ei alueelle laske ja hauki kutee meren puolella, ovat lahdukat olleet poikkeuksetta kauttaaltaan matalia, luokkaa yksi metri, eli ”klassista” muutaman metrin syvyistä odottelumonttua keskemmällä tuskin on. Kun vielä jäät tuppaavat pysymään suojaisissa paikoissa pitkälle kevääseen, on kalastuksen ajoitus ennen kutua täpärällä nopeasti lämpenevän veden vuoksi. Varsinkin isompi kala käy umpimatalassa lahdukassa ehkä vain pistäytymässä, jolloin kalastuksen ajoitus saattaa olla päivistä kiinni, ja muulloin paikoilla tuntuu olevan vain pikkuhaukea. Aikaikkuna on kalastajalle auki ehkä pidempään avoimemmilla kutupaikoilla, jotka lämpenevät hitaammin. Omalla kohdallani parhaat varhaiskevään reissut ovat olleet noin viikko-kaksi jäitten lähdöstä, vapun molemmin puolin. Toukokuun alkupuolella osa kaloista aloittelee jo kutua.

 

 

Viehearsenaalia Perämerelle kasaava satunnainen hauenkalastaja pääsee hyvin alkuun jo sillä, että jättää yli metrin syvyydellä kulkevat vehkeet pois matkasta. Värivaihtoehtoja hauelle ei voi   tunnetusti olla koskaan liikaa, mutta pohjoisen karuhkoille vesille tuleva hyötyy keskimäärin melko luonnollisista väreistä. Perämerellä pohjan erottaa laidan yli kurkatessa usein parin  metrin syvyydelle asti, mutta isojen jokien vaikutuspiirissä merivesikin on usein aavistuksen humuksista. Kalastavat ”luomuvärit” ovat olleetkin sävyltään usein jotain vaalean rusehtavaa, kirkkaalla säällä kesällä vihreääkin. Klassinen meriväri sininen on toiminut sen sijaan enimmäkseen surkeasti kaikissa olosuhteissa, antaen kaloja vain hyvin kirkkaissa vesissä vaaleilla (hiekka)pohjilla. Metallisävyistä kulta on ollut hopeaa useammin kalojen mieleen, ja kromilla voi tulla onnistumisia sateella. Huomioväreistä kirkkaassa vedessä toimivia olivat esimerkiksi punavalkoinen, musta ja keltatiikeri, ja punamustalla on käyttöä Perämerelläkin pitkin kautta päivänvalon vähentyessä. Jos kalastusalueella oli savipohjia ja kovien tuulten jälkeen vedet joskus samentuneita, kalantulo vaikeutui selvästi, jolloin väripuolellakin mentiin kaikenlaisten räikeämpien tarjousten suuntaan. Kalavuoden alkupuolella värimaailma on samaten keskimäärin vaaleampi kuin loppukaudesta. Yleisesti ottaen etelärannikolta tutuilla haukiväreillä pääsee ”pohjoisellakin” hyvin alkuun, ja kalastavimmat sävyt selviävät sitten vesialuekohtaisesti.

 

Kun muistaa hauen ruokavalion rakentuvan Perämerellä monin paikoin ahvenen varaan, ymmärtää ehkä paremmin miksi varsinkin kivikoilla kalastavat vieheet ovat mallia ”pieni ja vikkelä”. Matalassa kirkkaahkossa vedessä hauki tuntuu jopa vierastavan isoja vieheitä; jo normaali 15-senttinen jerkki saattaa olla turhan raju ilmestys kesäkalalle. Kivikkopaikoilla junnukokoiset pikkujerkit ovat kalastaneet paljon paremmin, samaten ”taimenmalliset” lusikat ja hellekaudella isohkot peruslipatkin. Viime vuosina yleistyneet shadit olen todennut käyttökelpoisiksi ja erittäin kalastaviksi myös Perämeren hauille, kunhan tämänkin ryhmän vieheistä valitaan kivikkopaikoille pienempiä malleja ja uitetaan niitä pelkällä jigiruuvilla, tuulikelillä tarvittaessa pienen apupainon kanssa.

 

Kauden alku- ja loppupään viehepolitiikka lienee ”pohjoisella” jokseenkin yhteneväinen ”eteläisen” kanssa, eli kylmässsä isommillakin vieheillä tulee. Kylmiin vesiin sopivaa tarjottavaa  löytynee nykyaikana helpoimmin kumi- ja jerkkiosastolta, heittoperhojakaan unohtamatta. Leukalapulliset vaaput ovat Perämerellä vähän hankalia; pintauintisimmilla malleilla voi sentään pärjätä. Lusikoista oma kokemus puuttuu kylmältä kaudelta, mutta isohkoja kevennettyjä läpysköitä voisi kokeilla.

 

4. Haukikannoista

Artikkelin alun kysymykseen haukitilanteesta Vaasan yläpuolella voi kaikkiaan jo vastata: ei syytä huoleen, Perämerellä on haukea pitkin rannikkoa, paikoitellen runsaastikin. Kirjanpitoni mukaan vuonna 2015 kalaa tuli parhaina kuukausina (huhti- ja kesäkuu) keskiarvoisesti 3,1 haukea/kalastustunti -tahdilla, aiempien vuosien tapaan vaikeimmassa elokuussa 1,7 kpl/h, ja muina kuukausina haukitärppi tärähti vesillä vajaan puolen tunnin välein. Kaikkiaan huhti-lokakuun kausisaaliini oli karvan verran yli 500 haukea, ja kun tyhjää reissua ei osunut kohdalle ainuttakaan, voinee sanoa kyseen olevan kohtuullisen haukipitoisista vesistä.

 

Tässä vaiheessa valistunut lukijamme saattaa arvella, että parin-kolmen hauen keskituntinopeudella ei kalan koko liene ihan metrijöötiä, ja tottahan tuo onkin. ”Perämerellä kaikki on pienempää” pätee jossain määrin myös hauen kokojakaumaan. Kun jätetään Perämeren jokisuistojen jättihauet huomiotta ja tarkastellaan tilannetta aidosti meren puolella, on perushaukea tarjolla rannikolla kyllä varsin paljon, kunhan kalastaja osaa liikkua hauen vuosirytmin mukaan. Kumminkin lahdista ulos mentäessä jo kolmen kilon kala voi olla saaliina liki ylittämätön paikka, oli alue miten hyvä  tahansa. Osaltaan kyse on varmasti vuodenajasta, sillä ulkonahan kalastetaan juuri keskikesällä, mutta kyse on mielestäni muustakin.

 

Oma näppituntumani olisi sellainen, että jo jostain 3,5 kilosta alkaen Perämeren hauen käytös alkaa muuttua ison kalan suuntaan, eli kala alkaa olla tarkempi paikoista ja olosuhteista, joissa se haluaa tulla matalaan ruokailemaan. Neljän kilon ylitys meinaa jo selkeästi isompaa kalaa; olen saanut ”nelosen” ulkosaaresta vain kerran viidessä vuodessa. Viisi kiloa on mielestäni  ”pohjoisella” jo suurkala, aina pieni tapaus, paikat tuntevalle ahkeralle kalastajalle jokusia kertoja kaudessa koettava elämys. Näitä paikallisia isomuksia on omissa tilastoissani vuosilta 2011-15  yhteensä 15 kpl,  joista viisi tuli vuoden 2015 aikana. Aidon valtakunnallisen suurhauen, siis metrikalan saaminen Perämereltä saattaisi vastata vaikeusasteeltaan jo etelärannikon kymppiä? Oma ennätyshaukeni pohjoisen vesiltä painoi 10,6 kg. Kalastuspaikka oli luvussa 2. kuvaillun tapainen pikkujoen ja merenlahden muodostama kutualue, ajankohta hieman huhtikuun puolivälin jälkeen aikaisena keväänä vuonna 2014. Kala oli hakeutunut jokisuun viimeiseen virtapaikkaan ennen merta. Tätä poikkeusta lukuunottamatta selkeästi merestä tulleet isomukseni ovat painaneet 5,0 – 7,5 kg, keskipainon ollessa 5,9 kg. Noista suurin oli sekin kutematon  kevätkala toukokuun alusta, kuteneista kärkipaikkaa pitää 6,5-kiloinen kesäkuun puolivälistä. Mukavia kaloja on tullut pitkin kalavuotta heinäkuuta myöten ja kesäkalat ovat olleet enimmäkseen hyväkuntoisia ja siistejä, joten pohjoisen merihauki ei vietä kesäänsä kuihdutuslaarilla riutuen.

 

 

Jos jotain voi näin pienestä aineistosta päätellä, näyttäisi siltä, että nelikiloiseksi vartuttuaan Perämeren hauki ei enää mielellään lähde kesäksi ulkopaikoille pienempien mukana, vaan jää kotilahtensa piiriin, jossa viettää suurimman osan ajastaan muualla kuin matalilla kivikoilla peruskalojen joukossa. Omat isomukseni ovat tulleet kudun jälkeen kaikki ”mahdollisimman ulkoa sisältä” -ajatuksella, millä tarkoitan merikartalla lahden suualueelle jäävää kivikkoa syvän (yli 3 m) veden tuntumassa, mutta vielä lahden puolella. Paikat ovat siis viimeisiä kivikkoja, joille kala vielä pääsee ylittämättä syvää vettä, minkä ulos kesäksi siirtyvät peruskalat joutuvat usein tekemään. Lahden suualueelta iso kala löytää jo viileämpää vettä, ravinnon ja suojaisampien paikkojen ollessa silti lähellä. Itse en ole onnistunut löytämään isomuksia lahden keskialueilta pohjanmuotojen ilmeettömyyden vuoksi, vaan iso tärppi on tullut noilta mainituilta sisäkivikoilta, aivan samoilla menetelmillä joilla perushaukeakin tulee. Isomus on ollut yleensä kivikon parhaalla paikalla olosuhteiden ollessa kalastusta tukevia, eli tuulista ja pilvistä; kirkkaina päivinä kala on rohjennut tulla matalaan vasta illalla. Ottipaikalla ei ole ollut syvyyttä välttämättä metriäkään, joten kala on ollut paikalla tositarkoituksella. Isomus harvemmin lähtee kauaksi matalan puolelle hortoilemaan muuten kuin kudulle, joten haluttaessa tavoittaa Perämeren isomuksia useammin tulisi kalastustakin luultavasti keskittää enemmän juuri lahtien koluamiseen ja jättää ulkokivikot vähemmälle, niin kalaisia kuin nuo karunkauniit paikat ovatkin.

5. Pieni on suurta?

Kaikelle tässä artikkelissa kerrotulle voi toivoakseni antaa yhtä monta tulkintaa kuin on lukijaakin. Halusin antaa yhden kalastajan kokoisen kuvan Perämeren hauenkalastuksesta, jättää  henkilökohtaiset tykkäämiset alleviivaamatta ja keskittyä ennemmin kuvailemaan asioita riittävällä tarkkuudella, jotta joku kanssakalastaja pystyisi artikkelin luettuaan jo lähtemään ”pohjoiselle”  muodostamaan omat totuutensa. Perämeri on sekä erilainen että samanlainen kuin muutkin ihmisen nimeämät Itämeren alueet, ja hauen voi huomata olevan hauki kaikkialla, missä asiat otetaan  vapa kourassa. Pohjoisen haukikulttuuri on vielä lapsenkengissään, mutta jospa isompia kenkiä saadaan jo lähivuosina sovitella jalkaan.

 

Kirjoittamiseni kantavana ajatuksena oli siis ”pienimuotoisuus”. Tämän pohjalta lukija on nyt siinä käsityksessä, että etelärannikkoon nähden Perämerellä alueita on vähän, ne ovat pieniä ja  matalia, alku- ja loppukauden sesongit lyhenevät molemmista päistään ja kalastus itsessään on paljolti pikkuhauen pyyntiä. Näin esiteltynä kuva Perämeren mahdollisuuksista ei ole ainakaan  kalastusmatkailua tukeva. Miksi lähteä pohjoiseen asti kalastamaan peruskalaa hankalissa olosuhteissa, veneensä rikkomisen uhalla?

 

Asioiden ottaminen sellaisinaan vaatii hieman paneutumista. Ihminen on vertaileva olento, oma mieli pyrkii suhteuttamaan asioita toisiinsa, ottamaan uuden jutun aina parempana tai huonompana KUIN. Vertailun sijaan voisi Perämertakin kokeilla katsoa tämän artkkelin kaikki luvut yhdistämällä, osiensa summana, jonka kautta saatua kokonaisuutta lukija voi peilata omiin  arvoihinsa  harrastajana ja kysyä itseltään, mitä toivoo pohjoiselta merialueelta kenties löytävänsä. Mieli avoimena matkaan lähdettäessä voi parhaassa tapauksessa käydä niin, että siellä jossain  avomeren  äären karikoilla satunnainen ainoa hauenkalastaja alkaa nähdä ympäröivän karuuden olevankin pienipiirteisyydessään suurta.

 

 Teksti ja kuvat : Petri Kanniainen.