Kävinpä tuossa testaamassa aurinkolaseja.

Plehathan ovat todella tärkeä osa kalaeezaun varustusta. Ne suojaavat auringolta, lokeilta, tunkeilevilta ja ilkeiltä katseilta, roiskuvalta tervalta ja myös kranaatinsirpaleilta – mikä on tärkeä ominaisuus kun liikutaan vieraan vallan vesillä. Ameruukkilainen Fishbone-orkesterikin tiesi jo liitukaudella eli 90-luvulla että “I like to hide behind my glasses when I’m trippin’ in the strobelight.” Ja kaikkihan sponssitarrojen hulinassa eläviä oppaita myöten tietävät, että kun pönökuvan aika on, niin brillat pitää olla kondiksessa ja fleda kuosissa (jos sellaista omistaa). Omat plexini on virkannut kasaan Leech, tuo symppis matolasilafka. Kiitos Kurre Erä & Kalastukselle omistusoikeuden vaihdosta, hienoja miehiä he. Oli miten oli, testatahan ne pitää ja semiaurinkoinen päivä tarjosi moiseen mattinykäsmäisen chänssin eli mahdollisuuden.

Mestaksi valikoitui luonnollisesti vakkarilahti kun kerrankin himassa ollaan. Mesenaatin lipuessa kuusen alle parkkiin materialisoitui paikalle rinnakkaistodellisuudesta myös frendini Tomppa hohtavanvalkoisella Audillaan. Tomppa on ehkäpä enemmän tunturi- ja taimenmiehiä, mutta tällä kertaa hauki kiinnosti miestä kuin henkivakuutuswrapperi Sipilää. Porttiteoriat ovat siis kenties totta. Mato-onginta luvanvaraiseksi! Suojatkaa nuorisoa! Salakat verolle! Pietari on Leningrad!

Vakkarilahden liepeiltä on kuulemma jo tänä keväänä saatu gäddaa, mutta mestoilla Etelä-Suomessa koettu hurmaava keväinen hulina oli kenties vielä tulevaisuutta ja unelmaa. Helpoilla heittomestoilla näkyi pari keijoa takomassa viehettä vesistöön, mutta he eivät tiedä, että kunnon paikoille pitää marssia mukavuusalueen ulkopuolen kautta. Ei muuta kuin kahluupökät jalkaan ja töppöstä toisen eteen. Koska olen, näin J. Karjalaisen sanoin, alennusmyynneistä ostava vompattimies, niin jalassa olivat Wobblerin muuttomyynnistä poistetut uudenkarheat kahluujalkineet. Niissä on omiin kiistatta kivoihin Guidelineihin verrattuna perustyypin kumi/muovipohjat, joiden arvelin soveltuvan mm. vakkarilahden taistelumaastoihin huopasantereita paremmin. Ekalla jalkaanvetäisyllä mielessä kävi epäilyksen hirvittävä ja sieluja murskaava varjo: tuliko sittenkin halpuuskiimassa otettua kyytiin kokoa liian pienet? Lesti tuntui hieman kapoiselta. No, Guidarit löytyi auton peräkontista – jos homma menee kireäksi, saisi toiset töppöset jalkaan paluu- ja kertausmarssien hinnalla.

Hiihto pelipaikoille toi vastaan lunta. Kirjaimellisesti. Olikohan sittenkin vielä liian aikasta kaikelle? Jordaani avautui vastaan jäättömänä ja keli tuulisena. Paikan tunnuksenomaiset kaislabaarit olivat poissa. Meri oli autio ja tyhjä. Pohjolan monessa mestassa kuumana käyvä ja paikoitellen jo ohi oleva hauen kutu ei todellakaan näyttänyt edes aloitusmerkkejä mestoilla. No, ei auta vaikka kuinka heittäytyisi Hemingwayksi, ainoa millä hommaan saa selvyyttä on vieheen valinta, ripeät askeleet vesistöön ja ihmisten, fysiikan ja jumalten lakeja uhmaava raivokas virpominen.

Pakista selkeä ykkösavaaja ja luottosentteri oli Salmo kyösti. Kyseinen palikka on ottanut vastaan jo kymmeniltä luukkosilta purentamuotoisen ostopäätöksen vakkarilahdella, ja se olisi siten omiaan testaamaan liikkuuko vedessä ketään ja mitään, vai onko talven jäljiltä jäljellä vain vibraatto. Heittelyn aloitettuani havainnoin, että sekä plehat että monot toimivat. Kontrastit soivat ja taivaankannesta roimottava aurinko ei haitannut lainkaan, ja olivatpa peijoonit myös kovin köykäiset nokalla esim. perus-Reiskoihin verrattuna. Samoin monot tuntuivat sopivan Repe Sorsa -tyyppisiin jalkateriini aivan hyvin. Karpo oli siis vahvasti kanssamme.

Hetken haravoituani tuntui vieheessä täpsäys. Eka tärppi! Peijooni, onhan täällä joku fisu liikenteessä. Missasin kuitenkin ekan näpyn, koska olin unohtanut kiristää jarrun. Kulimainen erhe. Jarru peliasetuksiin, lisää paukutusta ja hoplaa, kala kiinni. Perussetin Jedu Kettunenhan siellä, ja Salmo tukevasti suussa. Peli oli siis kauden osalta auki kotovesillä, ja samat vanhat reseptit toimivat. Mikäs siinä. Kuva, koukut irti ja kaveri takaisin. Hetken päästä kopsahti taas, ja toinen monni kiinni. Sama boogie ja lisää piiskausta.

Tässä vaiheessa Tomppa hiihteli paikoille kalansaantini innoittamana. Hemmo valitteli, että PuKe-Salmoaan oltiin käyty kopistelemassa, mutta seuraavalla heitolla lukko tai siima olivat pettäneet ja palikka lentänyt ilmaan tangentin suuntaisesti viimeisen matkansa suorittaen. No, hyvä ettei sentään kadonnut silmistä hauen poskessa. Utelin perukkeen määrää ja tyyppiä, ja kuulemma ne olivat mallia “ei mitn”. Taimenkeijot, peijooni. Kehotin häntä ystävällisesti hiihtämään rantaan ja ottamaan ämpäristäni fluoroperukkeen siimanjatkeeksi. Vaikka fluoroperuke on kiihkeästi debatoitu, pannaan julistettu ja ruotsinhapatuksena tuomittu ilmiselvä Perkeleen värkki, on se aina parempi kuin espanjalaistyylinen nada. Ja onpa se itsellä toiminut ongelmitta – koputetaan kuitenkin puuta ja uhrataan vuohi Saatanalle.

Välissä Tomppa landasi puikkarin ja tempaisi oman ottikautensa auki. Pelivälineenä oli Savagen 4Play tulitikruvärissä. Olin kuulemma antanut kyseisen kumikalan hänelle viime vuonna, vaikka muistikuvaa itsellä ei moisesta ollutkaan. No, ei kai se väärin ole, sharing is caring vai mitenkäs se sanonta nyt kuuluukaan.

Pian Salmoa vietiin taas, nyt kyseessä hieman virkeämpi elävä. Ei jättihommia mutta kalan kokoinen, muotoinen ja näköinen otushan siellä oli. 82 cm oli mittaa metrijärjestelmän standardien mukaan arvioiden. (Ja jos joku nyt ottaa kierroksia foton ns. kaislapedistä, niin kerrottakoon että kuva on otettu niiden kolmen sekunnin aikana kun monni oli paikallaan ja ei yrittänyt uida pois – eli aika kosteilla paikoilla oltiin.) Koukut irti, foto, ja kala rantaan josta se potkaisi rivakasti itsensä takaisin jonkkaan. Adjö ja tsekkaillaan uudestaan pesutulosta kun kiloja ja senttejä on tullut lisää. (Tässä suhteessa hauki eroaa ihmisistä huomattavasti: esim. parisuhteellisuusteorian ollessa kontekstina, harva haluaa tavata uudestaan niin että senttejä ja kiloja on tullut reippaasti lisää…)

Salmo jatkoi käypänä valuuttana. Ostopäätöksen huokasi vielä pari gäddaa. Testasin myös itse sutimaani tshernobylborrea, eli puhkipurtua kyöstisalmoa, jolle olin räkinyt kynäruiskulla ja C&W:llä uuden elämän talven synkkinä öinä. Sekin kelpasi suomusepporaadille kuin Antti Tuisku varhaisteineille, mutta vaikka koukut olivat tuoreet, harmittavia karkuutuksia tuli useampi. Koska voodoo on totta ja maa litteä, laitoin tappajakaniinin eli borresalmon takaisin langan päähän, ja tapahtumat jatkuivat. Ehtoopäivän vanhetessa tärpit muuttuivat kumminkin selvästi varovaisemmiksi, ja rutiini ei ilmeisesti riittänyt jallittamiseen asti. Hämmentävimpänä mainittakoon sekvenssi, jossa juuri kun olin nappaamassa vieheen vedestä kaislatorpeedo hyppäsi palikasta ohi. Heitin samaan mestaan välittömästi ja täysin sama tapahtui, joskin nyt puidonki ehti jopa napauttamaan viehettä hypystä. Melkoista. Mitään en tästä ymmärrä mutta kivaa on kuin eläkeläisellä ekaa kertaa Torremolinoksessa.

Pian tulikin aika suksia hemmettiin. Päivän saldoksi tuli viisi irrotukseen tullutta jedumestaria itselleni ja kaksi Tompalle, lisäksi mukavasti vauhtia ja jännittäviä tilanteita. Ja niin, hyvinhän ne lasitkin tosiaan toimi. Fluoroperuke tosin alkoi olla ns. menneen talven Nokia Lumia. Kaksi reissua ja aivan vaihtovalmista kamaa. Nappasin leikarin ja lukon talteen, ne olivat intaktit ja sitämyöten kelpoa uudelleenkäyttökamaa.

Seuraavana päivänä palasimme silmät kiiluen mestoille nopean piston merkeissä. Keli oli paljon kehnompi. Päällä oli ns. perinteinen tuuleton aurinkoplägä ja auringossa about +15° centerpartietin asteikolla mittarissa. Nyt oli hankalampaa – ei siis HK-hankalaa henkeen “tosi tiukka päivä, metri paukkui neljästi” – saada mitään reaktioita vedestä. Salmo tosin avasi pelin Klaus “MC Klade K” Kurkun näpsäistyä etukoukkuun päivystysvuorosta. En minä rap-musasta juuri mitään ymmärrä, muuta kuin että Snoop Dogg on kova ja että Klade K on selkeästi parempi kuin Paperi T. Klade ei piipitä pienistä, vaan on asenteikas toiminnan otus.

Sitten olikin hiljaista. Kovin hiljaista. Aloitin vieheruletin. Langan päähän valitsin itsemaalatun pinkkivalkoisen Herkyn, ja hiihdin jonkkaa syvemmän suuntaan. Piestyäni 360°-metodilla hetken nappasi hormuuttimeen aavan suunnasta fisu. Hyvä meininki, omassa käytössä jo neljäs itsemaalattu joka todistettavasti toimii. Mittatikku heitti eväeskon samaan kaliiberiin kuin edellispäivän paremman: 83 cm. Foto, koukut irti ja takaisin vesistöpuuhiin, adios. Ja vesistössä tapahtuikin: edellispäivän hiljaisuuden sijaan rannoilla kävi hirmuinen mäiske. Aurinko oli ilmeisesti lämmittänyt sen verran, että kutu oli käynnistynyt raivokkaasti. Muutenkin oli kiva seurailla luonnon tapahtumia. Kurjet kikkailivat rannalla ilmeisesti pikkupuikkarilounaan toivossa, vesilinnut sekoilivat tuelta ja tunnelma oli hyvä. Jonkassa seisominen on kyllä parasta mitä voi tehdä kahluuhousut jalassa.

Syönti hiljeni entisestään. Yksi kiintiöpuikkari tokkasi Goldie-junnusikaan. Oli selkeästi aika häipyä himaan natustamaan näkkileipää. Katsellaan viikon-parin päästä uudestaan kun kalapossella on kudut pulkassa ja vatsat tyhjät.